Kaupunkilaisten kaipuun tarinoista 77 sai oman puunsa, kun tarinat kiedottiin heinäkuussa 2020 Aurajoen rannan puihin sinisellä suomalaisella villalangalla. Yhteensä teoksessa on 69 KaiPuu puuta, sillä osa avoimien työpajojen osallistujista kietoi tarinansa samaan puuhun:
Kaipaan lohduttavaa haliasi ja rauhoittavaa ääntäsi. Kaipaan hassuja kauppareissujamme ja hölmöjä naurahduksiamme. Kaipaan aikaa kanssasi, aikaa jolloin oleminen tuntui niin kepeältä. Pelkään, että olen ottanut sinut kuitenkin liian usein itsestäänselvyytenä. Nyt tekisin mitä tahansa päästäkseni noihin pieniin hetkiin kanssasi.
Hetket ennen koronaa tuntui kuin koko perheen aikataulut alkoivat täyttyä kaiken maailman menoista, eikä yhteistä aikaa löytynyt keneltäkään. Itsekin laitoin etusijalle koulun ja työt. Nyt taaksepäin katsoen tekisin täsmälleen toisin. Ottaisin aikaa viettääkseni sitä kanssasi eikä päinvastoin.
On tämä aika siis tuonut jotain hyvääkin. Olen paljon useammin sanonut rakastavani sinua. Vaikka kiireet ovat pysyneet korona-kevään aikana, olen ajatellut sinua enemmän. Se ei silti korvaa läheisyyttäsi. Oli aikoja jolloin olisin tarvinnut sinua. Sinun varmuutteluasi, että “ei ole mitään hätää” tai “kaikki järjestyy”, aikana jolloin kukaan ei tiennyt onko meillä hätää ja järjestyykö kaikki lopulta.
Toivottavasti pääsemme pian halaamaan!
Ich vermisse euch, Sanna und Seppo!
Obwohl wir noch keine Sommerpläne gemacht hatten, war es irgendwie klar, daß wir uns, nachdem ich Anfang März abgereist war, bald wieder sehen würden.
Nun gibt es eine lange Pause. Die Kinder werden die ganze Zeit größer, uns geht ein Sommer mit Wasserspielen und Wehre bauen an der Weißeritz, mit Spaziergängen zur Eisbude an der Elbe und Zusammensitzen im blühenden Garten in Hermsdorf oder im verwaisten stillen Schlossgarten verloren. Vielleicht hätten wir auch in den Dünen von Yyteri im heißen Sand Burgen gebaut oder wären im Handwerksmuseum von Haus zu Haus geschlendert.
Ich hab’ so Sehnsucht…
Kaipaan mummia, koska en ole päässyt käymään hänen luonaan, olen vain päässyt nopeasti moikkaamaan.
Ensimmäiset kaksi viikkoa oli epätodellinen olo, miten tämä on mahdollista? Kaipasin vain, että kaikki palautuisi normaaliksi ja tämä olisikin vain pahaa unta. Viikkojen kuluessa, eristyksissä rakkaista tyttäristä ja lapsenlapsista kaipuu kohdistui heihin. Onneksi oli mahdollista tavata kasvokkain, kun kaikki tulivat meidän pihalle viettämään 60v synttäreitäni, turvavälit pidettiin eikä halattu. Halauksia kaipasin kovasti ja varsinkin lapsenlapsien. Kaipasin niin hurjasti heidän halauksiaan ja yökyläilyjä, että itkussa oli nielemistä. Huomasin, että kotona kaksistaan aviomiehen kanssa ei ollut paha, viihdyttiin yhdessä, mutta tiiviisti yhteyttä pitävänä halailevana perheenä suurin kaipuu oli kosketuksen puute muihin rakkaimpiin.
Olen ollut kotona suurimman osan aikaa ja kaivannut lapsien vierailuja.
Kun Korona-aika alkoi, en osannut odottaa mitä tuleman piti. Minulla oli lentolippu taskussa ja edessä siinsi lomamatka lämpöön. Matka jäi kuitenkin vain haaveeksi, kun uusi arki alkoi. Käperryimme perheen kanssa omaan pieneen kuplaamme, oman kodin seinien sisäpuolelle. Alussa kaikki oli niin uutta. Tunteet vaihtelivat pelosta suruun, mutta myös ilon hetkiä sai kokea ja onnellisuutta siitä, että on oma perhe ja koti, johon pääsi suojaan tällaisena epävarmana hetkenä. Pikku hiljaa kaikille kuitenkin tuli ikävä ja kaipuu takaisin vanhaan, normaaliin elämään. Tyttäreni kaipasi pientä serkkuaan, vauvaa jonka pelkäsi kasvavan jo aikuiseksi ennen kuin hänet voisimme taas nähdä. Minulla oli ikävä ystäviä, vaikka onneksi illanistujaiset parhaan ystävän kanssa sujuivat myös netin välityksellä. Poikani ikävöi päiväkotiin ja kaikkia harmitti että ulkomailla asuvia sukulaisia ei voisi nähdä pitkään aikaan.
Pikkuhiljaa elämä alkaa palata takaisin vanhoihin uomiinsa. Jos tästä ajasta jotain hyvää jäisi, niin se voisi olla ajatus ja oivallus siitä, että tärkeää, ehkä tärkeintä elämässä on toinen ihminen. Läheinen, lämmin, turvallinen.
Tämän KaiPuun kietojat toivoivat pitävänsä kaipuun tarinansa itsellään.
Isosiskoni sairastui muistisairauteen ja on nyt ollut jo kaksi vuotta hoitokodissa. Koronakriisi esti tapaamiset, enkä enää edes oikein tiedä, tunnistaako hän minua. Pikkuhiljaa hän lipuu pois tietoisuudesta ja on yhä vähemmän läsnä tapaamisissamme, kun jälleen voimme turvaetäisyydeltä nähdä. Ennen niin puheliaalta henkilöltä tulee nyt vain sana siellä, toinen täällä. Myös persoonallisuus on sairauden myötä muuttunut. Kaipaan niin aikoja, jolloin höpötimme pikkutunneille asti kaikkea mahdollista ja en edes saanut suunvuoroa! Kaipaan niin isoasiskoa, jolta aina sai kukanhoitoneuvoja, leivontaohjeita, käsityövihjeitä, monia käytännön asioita. Kaipaan isoasiskoa, joka minua vanhempana tiesi niin paljon enemmän perheemme asioista, ennen minun syntymääni tapahtuneista. Kaipaan yhteyttämme ja häntä, vaikka hän on edelleen elossa ja suren hänen sairauttaan, joka vie häntä päivä päivältä poispäin. Onneksi hän itse ei enää ole tietoinen tästä sairaudestaan ja se minua lohduttaakin kaiken keskellä. Kuin myös se, että hän saa nyt hyvää hoitoa, joka jatkuu loppuun asti. Kaipuu on ja pysyy. Kiitollisuus hänestä ja hänen elämästään kasvaa.
Olen ennenkin tuntenut kaipuuta, mutta näinä aikoina kaiken tapahtuneen keskellä, kaipaan sinua enkä ketään muuta.
Olet kaukana ja olet lähellä, kun en näe sinua joudun itkuani pidätellä. Olet minun siskoni ja ystäväni, olet huolehtivainen, viisas, lempeä ja iloa täynnä, sen tietää moni. Minä tiedän sen, että kumpikaan ei ole täydellinen, mutta täydennämme toisiamme, teoin, sanoin ja olemalla läsnä. Kaipaan sinua, lounas- ja kahvihetkiämme, nauruasi, hymyäsi, ääntäsi. Olet rakas, kiitos että olet minun elämässäni, kaipaatko sinä minua?
Ginan Koesmayadi, minun KaiPuuni. Ginan oli ystävä, sielunveli ja aktivisti suurella sydämellä. Yksi Rumah Cemara -yhteisön perustajista Indonesiassa. Rumah Cemaran läsnäololla pyritään parantamaan HIV/AIDS-potilaiden, entisten huumeiden käyttäjien ja muiden Indoneesian syrjäytyneiden ryhmien elämänlaatua vertaistuen avulla. Ginan taisteli usein syrjäytyneiden puolesta ja antoi ääneensä kuulua leimautumista ja syrjintää vastaan. Suurempaa sydäntä saa etsiä. Ginan antoi inspiraatiota kaikille, jotka hänet tapasivat. Silti parhaat meistä viedään liian aikaisin. Vuonna 2018 Ginan jätti tämän ulottuvuuden ja pois vietiin mahtava sielu, jota ei korvaa kukaan. Ikävä ja kaipuu on kohtuuttoman suuri. Kunnes näemme uudelleen taivaanrannan tuolla puolen. Siihen asti, olkoon tämä KaiPuun teos merkkinä siitä, etten koskaan tule unohtamaan sinua. Rest In Power <3
Isäni, Esa, kaipaus on suurta, sinulle jo tuntematonta. Olet siellä jossain, tiedän, että sinulla on hyvä olla. Isäni, Esa, olit jotain todella suurta.
Kaipuu on vastauksia. Kaipaan äitiäni. Hänen pitämästä kodista riitti huolenpitoa monille muillekin lapsille omien lisäksi. Samalla opin häneltä uskollisuudesta ja luottamuksesta kaiken, mitä olen oppinut. Äidin kokkaamat ruuat olivat parhaita, jopa maksalaatikko. Saatoin puhua mistä tahansa äidilleni. Yhtäkkiä tunsin, että minua ei enää nähdä tai kuulla. En halunnut saattaa äitiäni murheeseen ja vaivaan painostamalla häntä ikäviin valintoihin. Vapaus on paljon tärkeämpää, senkin opin äidiltäni. Oksa irtosi puusta. Mitä siis on kaipaukseni? Onko se vain mielikuvia? Vai onko se häpeää, koska en tunne aikuisena pitäneeni äidistäni tarpeeksi hyvää huolta? Kaipuuni ei olekaan lehmus; se alkaa näyttämään enemmän harmaalepältä tai hieskoivulta.
Kun kulutus loppuu, onnittelut loppuvat.
Heillä on viiden tonnin tulo ja
he kutsuvat itseään alistetuiksi, koska joku mies saa liikaa.
Jäkälä tekee työtä. Ei itselle, ei toiselle. Siksi sitä ei näissä harhoissa ole.
Kaipaan sinua.
Voisinko olla vieläkin tuottamattomampi
kuin nyt, jotta tapaisimme mahdollisimman pian? Vielä vapaampi
kanavoimaan alapuolelta nousevaa värinää?
Naiskirjoituksen,
vammaiskirjoituksen,
työväenkirjoituksen lävitse olen jo mennyt, rakas lukija.
Seuraavaksi tulee jäkäläkirjoitus. Yhden kirjaimen tekeminen kestää vuoden,
sanoo kertojamummo lumessa. Ja alhaalla kallion päällä
annan käsien luulla itseään jaloiksi.
Sieni, levä ja syanobakteeri hyväksyvät matkimiseni. Kaikille näille
osakkaille tuskin tarvitsee selittää, miksi olen ollut kokopäiväisesti ilman.
Jäkälä ei tiedä rahasta tai lukemisesta vaan hitaudesta.
Kaipaan aikaa, jolloin lapseni oli vielä minun pieniä pusulapsiani. Kaipaan aikaa, jolloin sain haistella heidän vauvatuoksua. Kaipaan aikaa, jolloin olin heille kallio ja turva ja sain taluttaa ja ottaa syliin. Mutta annoin kai heille niitä, koska olen heistä ylpeä ja heistä on tullut hyviä äitejä ja isiä.
-Me löydetään mummo.
-Minä menen mummolle aina hissillä
-Missä mummo asuu?
-Minä menen mummon luo.
-Tuolla on ukin auto.
-Tuolla on ukin auto.
-Ukki aina auttaa.
-Me mennään vihreällä junalla.
-Mitä leluja ukilla ja mummalla olikaan?
-Missä ukki ja mumma asuu?
-Minä soitan ukille.
”Ken on kerran juonut Saimaan vettä, hän kaipaa Saimaan luokse takaisin. Hänen janoaan ei tyydytä mikään muu mainen vesi.”, vapaasti Mika Waltarin Sinuhe lainaten.
Mie oon Itä-Suomen likka. Punkaharjulta. Myö uitii kesät kaeket päevät ja täällä Turussa mie en pääse järveen uimaa. Siellä meillä oli kotopuolessa aina uikkarit alla, ku kylään mentiin ku kuitenkin uimaa mäntii. En mie pääse siitä yli kui kaunis Saimaa on ja kui kirkasta vesi on. Vasta ku mie sieltä pois muutin, kuulin, että on mutakaloja. Ei myö siellä semmosia mietitty. Syätii vaa.
Jos mie käyn Saimaalla, mie vaan itken onnesta. Kahlaan, kellun ja uin veessä pitkii aikoi. Annan jokaisessa jäsenessä tuntee sen veen ja yhteyden järvee. Minulla on sitä vettä kauhee ikävä.
Kaipaan poikaystävääni, joka on toisella puolella maapalloa. Covidin vuoksi valtiot rajoittavat maasta lähtöä sekä maahan saapumista. En tiedä koska näemme seuraavan kerran. Kaipaus – ikävä – rakkaus
Olen kaivannut myötätuntoista katsetta, hyväntuoksuista syliä, untuvaista silitystä, slaavilaisia hellittelynimiä. Kaivannut hiljaista hellää puhetta. Viisaita sanoja.
Ohitimme toisemme kahdentoista vuoden päästä, vaikka side välillämme on paksu ja vahva kuin männyn juuri.
Hänellä oli kaksi nimeä: Aleksandra ja Sanni. Isä ja hänen sisaruksensa teitittelivät häntä. Niin teen minäkin kysyessäni häneltä, hakiessani häntä, etsiessäni Teitä.
Italialaisia siirtolaisia kuljettanut höyrylaiva SS Utopia upposi maaliskuussa, kun vielä kelluitte äitinne kohdun universumissa. Utopia nimeltä Neuvostoliitto hajosi sata vuotta myöhemmin, mutta sitä Te ette tullut tietämään. Sen sijaan olitte todistamassa vanhan Venäjän imperiumin luhistumista ja diktatuurin väkivaltaista alkua.
Synnyitte toukokuussa vuonna 1891. Isänne Vasili oli kauppias ja äitinne Agrippina rohtoparantaja Karjalassa, Läskelässä.
Olitte parin kuukauden ikäinen, kun Venäjä ja Ranska solmivat puolustusliiton, joka jatkui ensimmäiseen maailmansotaan asti. Asuitte autonomisessa Suomen suuriruhtinaanmaassa. Ensimmäisinä elinvuosinanne tsaarina oli Aleksanteri III, ohranan perustaja. Viimeinen Venäjän tsaari ja Suomen suuriruhtinas Nikolai II tuli valtaan Teidän ollessanne kolmen vanha.
Solmitte avioliiton vuonna 1910 Sortavalassa August-nimisen miehen kanssa. Ensimmäinen lapsenne syntyi vuonna 1911 ja eli vain kolme kuukautta, mutta toinen, vuonna 1912 syntynyt tytär, sai pitkän elämän, paljon pidemmän kuin Te.
Samana vuonna, jona ensimmäinen maailmansota syttyi, Te saitte Sylvi-tyttären, joka vain käväisi luonanne ja jonka nimen annoitte myöhemmin toiselle, varsin pitkäikäiseksi osoittautuneelle tyttösellenne. Mitä ajattelitte ja tunsitte pikkuisia haudatessanne tai havaitessanne raskauden ensimmäiset vihjeet?
Milloin saitte tietää Venäjän vallankumouksesta ja miten? Entä miten Suomen itsenäistymisestä? Kolkuttiko sisällissota ovellenne? Sairastuiko joku tuntemanne henkilö espanjantautiin? Kuinka moni kulki pihapiirinne kautta kohti Neuvostoliittoa, toivoa paremmasta? Moniko tuli takaisin?
Viides lapsi tuli maailmaan vuonna 1920, kun sekä sodat että pandemia olivat siltä erää sammuneet. Ulottuiko 20-luvun ilo Teidän elämäänne? Ainakin se näkyi niin, että kun Te synnytitte isäni Suistamon Näätäojalla, asuitte uudessa talossanne. Kartalla kotinne on edelleen olemassa.
Satuitte kuitenkin sellaiseen kohtaan, että niin ovet kuin aseetkin paukkuivat mennen tullen. Ikkunat irtosivat saranoiltaan, helisivät sirpaleiksi, seinät ja katot luhistuivat, porraskivet murskaantuivat telaketjujen alla. Rautainen parisänky hajosi tykkitulessa siinä missä talo sen ympäriltä. Rajoja piirreltiin ja siirrettiin. Millaisia tuulentupia rakentelitte evakkojunissa ja pommituksia paetessanne?
Mitä oli jättää kaikki siihenastinen? Jouduitte lähtemään lasten kanssa kahdesti. Lopullisesti Loimolasta, jonne olitte palannut jatkosodan aikaan. Ette enää koskaan istunut kotinne vieritse kulkeneessa junassa lukemassa pysäkkien nimiä: Loimola, Roikonkoski, Leppäsyrjä, Suistamo, Alattu, Jänisjärvi ja Matkaselkä.
Teidätkin oli jätetty. Puolisonne oli astellut nahkasaappaissaan pitkälti omia polkujaan parinkymmenen avioliittovuoden jälkeen.
Miten selvisitte, kun kaksi poikaanne määrättiin tarttumaan aseisiin? Isäni on kirjoittanut:
”Äiti murtui täysin lähtöiltana. Tarrautui minuun niin lujasti syleilemään, että en meinannut päästä irti ja lähtemään, vaikka kuinka yritin lohduttaa äitiä sillä, että eihän ne nyt heti suoraan rintamalle vie.”
Millaista oli asua toisten kodeissa Jäppilän Tihusniemessä, Heinävedellä, Sumiaisissa ja Kauhavalla? Oma kotinne jäi toisaalle, punamustaan Karjalaan.
Olitte itse Rakkaus. Huolehtivainen, läheinen. Sitten suutuitte, uhkailitte ja lähditte kävelemään. Pakotitte etsimään Teitä, kun ette itse löytänyt eteenpäin. Kaupan portailta Teidät tavoitettiin uupuneena kapsäkkienne kanssa, ja houkuteltiin takaisin.
Kaipuuko Teitä ajoi – myös varhaiseen hautaan? Vai oliko se sittenkin häpeä, joka söi nimistänne toisen pois, liian tuskallisen ääneen sanottavaksi. Hautakiveen jäi se lyhyempi, arkisempi.
I miss my family from the Netherlands. We were supposed to go to the Netherlands in spring, which was cancelled. Luckily, we get to travel in July.
I also miss my colleagues. My job is very interactive, and working from home, I miss the social contacts and random discussions. In addition, while teleconference apps such as zoom work, they are no replacement for real life meetings.
Väinö. Kaipaan rakasta koiraani, joka kuoli vuosi sitten. Hänestä olisi ollut paras poikkeusaika seura.
Jonna. Aina kun et ole vieressä, niin kaipaan sinua. Tuot elämääni iloa, rakkautta ja valoa
Kaipaan ystävääni, koska hän kuoli. En ehtinyt nähdä häntä tai sanoa, kuinka paljon rakastan ja välitän. Olimme erittäin läheiset ja meidät oli vaikea erottaa. Meidän juttu oli Disney leffat. Katottiin niitä aina. Koettiin suurimmat sydänsurutkin yhdessä, laulettiin kuinka ihmisen puolikkaasta tulisi huomenna leijonakuningas. Hänestä tuli leijonakuningas, jota kaipaan joka päivä, tunti, minuutti ja sekunti. Mä kaipaan meitä yhdessä, sen takia otan tatuoinnin muistuttamaan meidän yhteisestä matkasta, minkä koimme myötä- ja vastoinkäymisillä.
Jo liian pitkään yksi puhelimeni applikaatioista on pysynyt vaiti. Jo liian moneen kertaan olen ravistellut pölyt pois orpona pöydän kulmalla lepäävän Sohvavieraskirjani sekä käyttämättömien turistikarttojen päältä. Jo liian kertaan olen levittänyt vain omat petivaatteeni narulle kuivumaan.
Maaliskuun alkupäivinä luonani yöpyneet ranskalaistytöt olivat viimeiset ennen epidemiaa ovelleni saapuneet kulkurit. Tuorein viestikin tuossa applikaatiossa on näiltä tytöiltä sen jälkeen, kun he olivat takaisin Ranskaan päässeet.
Kun pidät sohvasi auki maailmalle, et koskaan tiedä kenet kohtaat tai mihin päädyt. Saatat päätyä Funikulaariin odottamaan huoltomiestä yhdessä amerikkalaistoimittajan kanssa, keskustelemaan miltei läpi yön puolalaisesta popmusiikista juustolautasen ääressä tai katsomaan stand-upia virolaisen kalakauppiaan kanssa.
Näitä kohtaamisia ennestään tuntemattomien, kaltaisteni kulkureiden kanssa kaipaan vähintään yhtä paljon kuin itsekin reissuun pääsemistä. Ikävöin sitä yllätyksellisyyttä ja niitä pieniä seikkailuja ja tarinoita, joita näiden matkaajien kanssa jaamme.
Pientä lohtua tähän kaipuuseen ovat tuoneet yhteydenpito sohvasurffauksen kautta tulleisiin ystäviin, sekä suunnitelmat kohtaamisista ehkä jo loppuvuodesta niin täällä kuin maailmallakin. Ehkä jo ennen joulua tuntemattomien koputukset ovella ovat jälkeen arkipäivää.
Kaipaan rakasta kummityttöäni Ruotsista, joka syntyi 12 tammikuuta 2019.
Ada, olen ehtinyt tavata sinut ainoastaan pikaisesti vajaan kuukauden ikäisenä, kotini ulkopuolella parkkipaikalla. Kaipaan kovasti sinua, kuin myös äitiäsi, parasta ystävääni, jota en myöskään ole nähnyt pitkään aikaan.
Haluaisin halata, nuuskia, kutitella, leikitellä, naurattaa ja seurata sinua pientä ihanaa ihmisen alkua ja siinä samalla istua kahvittelemassa upean äitisi kanssa. Haluaisin kertoa sinulle, kuinka lupaan olla vierelläsi ikuisesti ja aina ja kuinka haluan olla sinun tuki ja turva, kun maailma kummastuttaa tai pelottaa.
Olet minulle niin tärkeä rakas Ada, vaikka vielä emme ole päässeet tutustumaan kunnolla. Kun vihdoinkin pääsen halaamaan sinua ja leikkimään kanssasi, varmistan, että nautin joka ikisestä hetkestä vierelläsi.
Kaipaan sinua lilla älsklingen min.
Tyttäreni lähti Sveitsiin pelaamaan salibandyä ja sai sieltä töitä hotellista, joten jäi suunniteltua pidemmäksi ajaksi sinne. Koronan iskettyä paikallinen lentokenttä suljettiin ja rajat laitettiin kiinni, joten paluu jäi täysin auki. Huoli rakkaasta oli kova ja pelko, että sairastuu. Uutisia ei varmaan ole koskaan niin tarkasti seurattu kuin alkuvuonna 2020. Vaihtoehtoja mietittiin useita. Joko muuttokuorma rahtina, mutta yksityiset firmat lopettivat myös ajonsa riskialueella. Koska asunnon vuokrasopimus loppuu 30.6., niin aikatauluja ei pystynyt sopimaan. Finnair lensi vaan isoista kaupungeista, ja sitten olisi pitänyt heittää lähes koko omaisuus pois, koska tavaroiden kuljetus olisi ollut mahdoton maan läpi junissa. Tilannetta ei tietenkään helpottanut, että myös hänellä oli iso ikävä kotisuomeen ja siskoaan. Lopulta 26.6.2020 päätimme lähteä itse hakemaan hänet kotiin Suomeen, omalla autolla. Otamme ison riskin ja uhmaamme maailman tilannetta, auto täynnä kumihanskoja, kasvosuojia sekä käsidesiä. Lapsi (oli hän minkäikäinen tahansa), kun pyytää hakemaan kotiin, niin siinä ei ole mitään vaihtoehtoa äidille ja isälle, oli tilanne mikä tahansa. Tätä kirjoittaessa emme ole vielä palanneet ….❤️
Kaipaan kaksivuotiasta pikkuveljeäni, joka asuu äitini kanssa Turkissa. En ole nähnyt häntä koronan takia ja kun hän on juuri siinä iässä, jolloin pieni poika kasvaa niin nopeasti.
Rakkaan äitini kuolemasta on kulunut jo yli 11 vuotta, mutta vieläkin häntä muistellessani, hänestä puhuttaessa tai hänen haudallaan käydessäni kaipaus ja ikävä iskee ja kyyneleet täyttävät silmät. Hän oli lapsirakas ja huolehti aina omista pojistaan ja lastenlapsistaan sekä halusi aina auttaa heitä, jos apua tarvittiin. Hän tarjosi muillekin apuaan, mm. auttamalla huonompikuntoisia naapureitaan mm. kauppa-asioissa ja siivouksessa. Äidin kaipuu on edelleen suuri.
Kaipaamme läheisiä siellä, luontoa, elämänasennetta ja sitä tunnetta, mitä entinen kotikaupunki herättää.
Keväällä jo päätimme, että tänä vuonna emme lähde lomalla Joensuun seudulle.
Riskit tarttua ja tartuttaa olivat liian isot.
Nyt riskit ovat pienentyneet, mutta koronakevään raskaus saa meidät jäämään kuitenkin lähemmäs ja etsimään lepoa ja pienempiä seikkailuja.
Kaipaan Isä-poikasuhdetta kaikkien puolesta. Sitä meidän universumi kaipaa. Kaikki kaikessa kaiken kautta.
Äitini asuu Ruotsissa ja häntä kaipaan kovastikin. Tarkoitus oli mennä käymään hänen luonaan tänä kesänä, mutta ei nyt sitten pääsekään. Äitini on jo 84 vuotias mutta asuu edelleen yksin kotona. Huoli on aika kova, vaikka minun kaikki sisarukset asuu myös Ruotsissa ja ne pitää kyllä äidistä hyvää huolta. Kaikesta huolimatta huolta ja ikävää ei mikään poista. Täytyy toivoa että nähdään kuitenkin myöhemmin tänä vuonna.
I miss your phone call, I miss you saying it’s all right. I miss you telling me I am strong and I will survive. I miss you reminding me that my worth is defined by me, not by others, and it’s me, who makes the decision of who I let inside my life.
Viime aikoina mieli on matkannut minut menneeseen, takaisin 80-luvulle, mummoni Meerin maisemiin, Pohjanmaalle.
Kun korona saapui Suomeen ja pysäytti kiireen, minun oli yhtäkkiä hyvä olla. Nurinkurista, tiedän. Kun maailma ympärillä kärsi, löysin voiman hitaudesta.
Mieleeni tuli mummo, Meeri. En tiedä, kaipaanko enemmän häntä vai aikaa, jota mummon kuoleman jälkeen menetin. Tiedän vain, että se hitaus, jota lapsuuteni kesinä mummolassa vietin, sopii minulle hektistä nykyelämää paremmin.
Kiitos Meeri siis mustikkapiiroistasi, hitaista aamuista ja puhelittomuudesta. Sitä ei 80-luvun mummolassa vielä ollut. Ajassasi oli jotakin, jota kaipaan vielä tänä päivänä.
Olen kaivannut sinua 11 vuotta, ja etäisyys välillämme kasvaa päivä päivältä. Et nähnyt minua aikuisena, et näe poikaani. En oikein osaa enää nähdä sinua peilikuvassani. Olen unohtanut niin paljon.
Joka päivä, kun poikani kasvaa, kasvaa ikäväni. Koska tiedän, että sinä olisit halunnut nähdä hänet ja olisit häneen rakastunut.
Olisin halunnut tehdä sinut ylpeäksi. Olisin halunnut tuntea sinut paremmin. Olisin halunnut sinut tänne.
Ihan ensimmäinen kerta teatterissa. Isossa hienossa Turun kaupungin teatterissa. Kaikki on niin hienoa. Onneksi on kaupunkivaatteet toppapuvun alla. Kiva setä ottaa toppapuvun korkean tiskin taakse ja antaa numerolapun. Sitten me mennään näyttämään meidän pääsyliput. Ihan hiukan jännittää.
Kauheasti penkkejä ja valoja ja kaikenlaisia äänijuttuja. Esitys alkaa.
Voi miten hassu. Mikä toi on? Mitä toi tekee? Aaah, hauskaa. Mitä nyt? Kato tonne. Kato. Ja toi on hassu. Minne se meni? Vähän jännä. Eiiii hölmö, käänny! Se on tuolla. Tossa on kyllä oikee ihminen takana. Oikeesti. Kato tonne. Kato, kato. Onko toi oikee? Mitä se tekee? Mitä nyt? Joo, jännittää. Ihan pikkasen. Nauruttaako suakin? Tä on niin hyvä. Voi kun tämä kestäisi vielä huomiseen asti. Tä on niin niin hyvä. Hauska tää laulu. Voi kun tämä esitys ei loppuis vielä. Onko nyt aika lähteä? Mitä nyt? Tä oli kyllä hassu. Tullaanko taas uudestaan? Toivottavasti me voidaan tulla katsomaan tämä sama taas uudestaan. Tuleeko tämä uudestaan?
Mä kerron kaikille sitten päiväkodissakin, että se Babe urhea possu on tosi tosi tosi hassu. Mulla on sitä ikävä.
Emme me turkulaiset kaipaa muita. Itsekseen on hyvä olla. Onneksi tilanne Koronan suhteen on nyt niin hyvä, että olemme voineet palata siihen tuttuun neljän metrin turvaväliin. Johan tuo kaksi metriä alkoikin ahdistaa.
Vaikka en itse kuulu ns. riskiryhmään, niin keväinen elämäntilanteeni pakotti minut elämään melkein karanteenin omaisissa oloissa. Puhelimesta tuli yhtäkkiä kaiken sosiaalisen toiminnan keskus. Tämä ei ollut pelkästään huono juttu, sillä yllättäen huomasin soittavani/viestitteleväni sellaisillekin ihmisille, joiden kanssa en ollut ollut yhteydessä pitkään aikaan.
Niinpä minun kaipuuni kohdistui heihin. Ennen näitä rajoituksia saattoi kulua hyvinkin muutamia viikkoja ilman livetapaamisia heidän kanssaan. Yhteydenpito hoitui monissa asioissa viestein, puheluin jas videopuheluin. Nyt kuitenkin tuli yllättävän usein, ilman mitään erityistä syytä, voimakkaalta tuntuva tarve tavata kasvokkain. Aloin vähitellen jollain tasolla ymmärtämään ikäihmisten ja muiden riskiryhmiin kuuluvien uhmaa ja kapinointia ”määräyksiä” vastaan. Välillä mietin, että oliko tämä omalla kohdalla kaipuuta vai kapinointia? Ehkä molempia.
”Hei mummo, arvaa mitä, yks juttu…” Kaipaan hölöttävää, pulputtavaa, hyppelevää, halaavaa ja pussaavaa pojanpoikaani. Hän täyttää 5 vuotta ja asuu 300 km päässä ja näemme liian harvoin. Kevään aikana emme ollenkaan koronan takia. Hänessä oleva energia tuo elämäniloa ja rakkautta. Välittömyys ja aitous muistuttaa, mikä on elämässä ja ihmisissä tärkeintä. Olet mummolle rakas, nähdään pian!
Halusin kiertää kaipuuni Miinalle ja vaarille, sillä he olivat ja ovat edelleen minulle todella rakkaita, vaaristani aika jätti vuonna 2013 ja Miinasta vuonna 2019. Miina oli minun tätini koira, joka oli minulle todella rakas ja vaarini oli isäni isä. Kaipaan heitä ❤️
Tyttäreni asettaa tulitikkuja riviin. Sitten hiuspinnejä, sellaisia yksinkertaisia, joissa on ikään kuin pieniä aaltoja keskellä. Sitten hän laittaa yhteen hiuspinniin kiinni roikkumaan neljä muuta, jokaisen omaan aallonnypykkäänsä. Katsomme pinnistä kiinni pitäen, kuinka neljä muuta tanssivat ilmassa edes takas, kuinka niiden varjo seinällä liikkuu. Tyttö on juuri täyttänyt seitsemän, ja juhliin pääsi onneksi muutama sukulainen mereltä. Mutta isä ei. On Korona-kevät, kavereita ei voi tavata kuin huikaten ulkoa, ja me olemme muuttaneet uuteen kotiin, kaupunkiin ja maahan. Emme tiedä, kuinka usein voimme puhua omaa kieltämme, vaikka muutimme ihan rajan tuntumaan. Isä on vielä kolmannessa maassa, ja nyt on kulunut neljä viikkoa siitä, kun hänen piti tulla tänne. Sitä ennen aikaa oli jo kulunut seitsemän viikkoa. Tyttäreni puhuu unissaan isälleen. Kuuntelee hänen maansa kielellä piirrettyjä, ja laulaa laskiessaan alas lumista mäkeä. Minä kerron, että luonto jatkaa elämäänsä, että keväällä, joka tänne saapuu toukokuun lopussa, varmasti viimeistään isä saapuu. Lapsen onni, siihen ei ole sanoja, kun lopulta 12 viikon jälkeen on sylissä, läsnä, yhdessä.
Martta-äiti oli kotiäiti, me olimme viisi lasta. Hän hoiti kodin ja meidät, lapset. Nyt minun vanhin sisko on jo kuollut, mutta me muut olemme vielä elossa.
Äiti oli ihmeellinen ja ihana. Hän oli tosi hyvä laittamaan ruoka. Hän laittoi aina meidän herkkuja, pannukakkuja. Kun meillä oli syntymäpäivät, hän leipoi meille syntymäpäiväkakut ja aina, kun sai pula-aikana, hän osti meille karkit. Vaikka hänellä oli viisi lasta ympärillä, hän aina hoiti kotia. Hän kutosi meille sukkia ja vanttuja. Hän lauloi meille lapsille ja hän tanssi ihan mielellään. Niin me kaikki lapset olimme innokkaita tanssimaan.
Äiti teki kaikki kotityöt, meidän lapsien piti vain kuoria perunoita – mutta poikien ei tarvinnut tehdä mitään!
Kaipaan veljeäni. Puhuimme viimeksi Juhannuksena vuosi sitten. Vähän sen jälkeen hän sai kielisyöpä-diagnoosin. Hän asuu Saksassa ja näin hänet viimeksi viime vuoden elokuussa Berliinin Charité sairaalassa. Silloin hän ei pystynyt puhumaan. Se oli oikeastaan aika hienoa, koska hänellä on hyvin rikas elekieli ja oli hauskaa seurata, miten selkeästi hän sai kommunikoida ilman puhetta, eleiden ja kirjoitun tekstin avulla. Oli helppo kokea meidän välillä olevaa sidettä. Kokonaisuudessa tilanne oli silti hyvin ahdistava. Diagnoosi oli ankara, emme tienneet selviääkö hän edes seuraavista kahdesta viikosta. Hermoni pettivät ja sain kovan itkukohtauksen. Vaikka itkin muualla sairaalassa, hän huomasi sen. Hän ei yhtään tykännyt ja päätteli katkaista kaikki yhteydet minuun. Tuntuu raastavalta, mutta onneksi olen kuullut hänen sairaudesta ja toipumisvaiheista vanhempien välityksestä. Tarinalla on melkein onnellinen loppu. Hän voitti syövän ja alkaa olla melkein entisessä kunnossa. Yhä hän ei halua olla tekemisessä minun kanssa. Koronakevät hieman lievitti minun ikävää. Oli niin selvä, etten voi käydä Saksassa, jolloin ei voi yrittää mitään tapaamistakaan. Nyt kun rajat ovat alkaneet aukea, näkyy selkeästi, että on vain meistä kiinni, että yhteys on katkennut. Jäljelle jää kaipuu…
Olen menettänyt jo nuorena monta rakasta. Paras ystäväni päätyi itsemurhaan vähän ennen isäni kuolemaa. Tällä hetkellä kuitenkin kaipaan eniten isääni, joka kuoli syöpään 51-vuotiaana. Isällä oli hyvin väkivaltainen lapsuus. Silti hän soi tyttärilleen turvallisen kodin. Mutta nelikymppisenä hän masentui ja poistui elämästäni ollessani 11. Saimme hänet takaisin kotiin, mörkönsä käsiteltyään muutaman vuoden päästä. Tuohon aikaan liittyi paljon tuskaa ja kipua, joka osapuolessa jota edelleen käsittelen. Mutta ajan kanssa kaikki järjestyi ja perhe oli koossa taas. Monia haavoja aika jätti jälkeensä, mutta ymmärrän nyt iskääni aikuisena. Kiitän Luojaa, että iskäni ehti saattaa minut alttarille nuoruuden rakkaani luo. Hän kuoli kolmen kuukauden päästä. Kiitän myös siitä, että ehdin kertoa hänelle vauvasta masussani ennen kun hän kuoli. Olen isästäni suunnattoman ylpeä. Hän antoi mallin, miten aitous , reiluus ja rehellisyys on ihmisessä tärkeintä. Hänen mahtava huumorinsa ja herkkyytensä, niitä kannan mukanani. Osa isästä rakkaasta kulkee mukanani siis joka ikinen päivä. Nykyään myös kolmessa lapsessani. Heillä ei ole pappaa, mutta näen samoja piirteitä heissäkin. Se on suurin kunnianosoitus isälleni.
”Isäni
Vahva herkkä niin
Satutettuna
Elämäsi oman
Rakensit.
Luulit että sen sisällä kuuluu pysyä
Kaiken kivun ja murheen
Pieni lapsi sinussa
Ei koskaan saanut laastaria.
Tartuin sun käteen
Isoon lämpimään
Eikä mun pienet sormet
Kuin peukalosi ympärille riittäneetkään.
Isäni nauravainen
Jaksoit kunnes
Et enää haavoja syviä
Piilotella pystynyt.
Minä kun olisin
Niihin rakkaudella puhaltanut
Mutta ei siihen pysty toinen
Haava syvin ei koskaan arpeutunut.
Isäni kaukana merellä
Laivasi matkasi
Kyytiin en koskaan päässyt
Eikä kuulunut hento ääneni.
Hautasi edessä istun
Nimeäsi tavaten
Päivät jotka täällä olit
On kirjoitettu kiveen kauniiseen.
Olet yhä kauempana.
Yhä kauempana.
Ei ole sanoja, on sydän täynnä surua.
Mietin elämää
Miten toisille siitä niin vähän jää
Miksi toisilta vanhempi ajoissa viedään
Jätetään lapsi kulkemaan surujen tietään.
Katson merelle
Tiedän, että siellä seilaat
Taivaassa et halua olla
Mielummin merta vasten elämääsi peilaat.
Tunnen kyllä sen
Rakkauden
Isäni, ainutlaatuisen.
Pyyhin kyyneleet
Ja silitän kiveäsi,
kuiskaan nimeäsi
Jäi meiltä niin moni kesken
Sain sinusta kuitenkin palasen
Hentoisen rakkauden.
Hyvästi isäni rakkaani
Annan kaiken anteeksi.”
Yleensä minä tanssin ihmisten kanssa. Tutustun heidän sisimpään olemukseensa kättä koskettaen. Tapaan toisia painon vaihdon kautta, nojaan heihin ja annan heidän nojata minuun. Yhtäkkiä en voinut vaihtaa ilmavirtaa iholla tilassa tanssien, haistaa toisten läsnäolon kun liikumme yhtäaikaa luoden sanatonta kieltä. En tiennyt kuinka paljon voi kaivata lupaa koskea, vaikkei edes aina koskisi. Lupaa kuunnella yhtäaikaisia askeleita ja kehosta saapuvaa tuulta. Ymmärsin, kun opetan lapsia tanssimaan, liikkumaan kehoillaan tilassa, kuinka usein sana on täysin riittämätön – hehän seuraavat minun ilmavirtaani, kehoani, ja muiden. Kosketan heitä tavallani olla tilassa, ja toisinpäin. Katsoin ruutuja monta viikkoa, tutkin, asettelin niitä, joskus kolmea kerrallaan, ja neljättä laitetta, pientä kaiutinta, erilaisiin suppeisiin tiloihin kotonani. Mietin, kuinka saavuttaa liike ja sydämen aistimukset tietokoneen välityksellä. Kaipasin, kaipasin oikeita ihmisiä ja oikeita liikkeitä, joiden äänen kuulee ilman pikseleitä. Heidän katseitaan ilman ruutua. Ajattelin maata jalkojeni alla, ja eläimiä, joiden kanssa tanssia. Tanssin koirien kanssa, ovien kanssa, puiden kanssa, löysin simpukat jään alta paljastuvasta rantahietikosta. Odotin kevättä, odotin tilaa. Itkin ilosta kun eräänä päivänä minulla oli taas teatterissa yksi elävä oppilas.
Kaipaan äitiäni ja sitä suhdetta, mikä meillä oli muutamia vuosia sitten. Elämämme ja elintapamme ovat vieneet meidät kauemmaksi toisistamme ja yhteydenpidosta on yrityksistä huolimatta tullut jähmeämpää ja harvempaa. Kaipaan yhteisiä kävelylenkkejämme ja shoppailutuokioitamme sekä spontaaneja näkemisiä, jolloin jaoimme tärkeitä ja vähemmän tärkeitä asioita elämistämme.
Me teimme elämän aikaisen yhteisen matkan. Yhdessä me teimme työt. Kaj oli Turun kaupunginteatterissa 50 vuotta lavastaja, ja siellä teatterissa tavattiinkin.
Minä olin teatterissa avustajana ja tanssiryhmässä. Kun edeltävä lavastaja Turun Konserttitalossa oli kuollut ja paikka tuli auki, Kaj, joka oli juuri valmistunut, haki lavastajan paikkaa. Silloin hän näki minut Musta Saara -esityksessä, jossa olin tanssimassa neljän tai viiden muun naisen kanssa. Me olimme kaikki mustissa vaatteissa ja mustaksi maalattu, vain silmäluomet näkyivät. Ja hän bongasi minut. Vuosi oli 1956 ja minä olin juuri 20-vuotias.
Vuonna 2006 Kaj kuoli ja vaikka olimme 50 vuotta yhdessä, se aika tuntuu silmänräpäykseltä. Me teimme (melkein) kaikki yhdessä, arjessa työt ja kesällä purjehdusmatkat merellä. Meidän kuusimetrisellä veneellä pääsimme ihan Ahvenanmaalle asti.
Tosirakkaus, intensiivisyys, sydämen avaaminen, yhteys, kaipuu sinusta.
Olemme olleet Maurin kanssa 30 vuotta yhdessä ja meillä on neljä yhteistä lasta. Ensimmäinen tyttö syntyi 1958, toinen lapsi, poika, syntyi 1960 ja sen jälkeen sain vielä kahdet tytöt, 1962 ja 1963. Ensimmäinen lapseni on jo kuollut syöpään.
Mauri menehtyi vatsasyöpään. Ensin kuoli minun lapseni ja sitten minun mies Mauri. Onneksi minulla on hyvät välit lasten kanssa, siitä on paljon lohtua.
Tutustuin Mauriin, koska minun sisko oli yhdessä Maurin veljen kanssa. Ensin tutustuttiin ja sitten mentiin tanssimaan, Mauri oli kova tanssimaan – ja minä tykkäsin kanssa. Kesällä kävimme Uittamon ja Sammon puiston lavatansseissa ja talvella muissa paikoissa. Kun meillä oli jo lapset, me veimme ne mummon tykö ja sitten tanssimaan. Mä niin kaipaan tanssimista Maurin kanssa.
Hän palaa aina.
Minun mieheni kalastaa. Jäämeri on kaukana, monen vuonon ja tunturin takana. Siellä missä hän on, on suolaa rakennusten seinien vierustoilla tonneittain säkeissä, sekä tuhansia lokkeja. Se on maa, josta nousee ylös teräviä korkeita kallioita, ja jossa pupuilla ja jäniksillä on vain haukkoja ja kotkia vihollisinaan. Tämä saari on romanttisimpia paikkoja, joita tiedän, mutta minä en voi sinne enää mennä.
Rakastuin päätä pahkaa. Emme edes tunne vielä niin kovin hyvin. Nyt hän on poissa, ja minä opin aivan uudenlaisia taitoja, pakon edessä. Oloni on kuin perhosella puun ja kuoren välissä. Minussa asuu sitkeys, naisellinen sisu, joka muistaa, vaikka kukaan ei puhu, kukaan ei kerro, kuinka toimia, kuinka odottaa. Kuinka olla kuivumatta, kuolematta sisältä samalla. Iltaisin kuljen metsissä kuin eläin voimaa hakien. Huumaannun lumien sulamisen villistä, ikuisesta tuoksusta. Kutsun karjalaisia ja pohjalaisia esiäitejäni kertomaan. He tiesivät, siltä minusta tuntuu, kuinka uskoa, ja silti elää.
Minussa asuu unelma, vaikka kuukausia on mennyt jo niin monta. Minun kehoni muistaa, kuinka iholle laskeutui kämmen. Ehkä opin, kuinka antaa sen täyttää minut ilolla kaipuun sijaan. Kuinka antaa kehoni olla kuin muistoja täyteen lastattu laiva, ja silti nuori.
Hän palaa aina. Hän palaa aina.
Koronan takia en näe siskoani ja veljeäni tänä vuonna, enkä myöskään heidän lapsiaan. Vaikka olemme puhelimitse yhteydessä, kaipaan olla heidän lähellä ja halia heitä. Epätietoisuus siitä, milloin näen heitä seuraavaksi, tekee ikävästä vielä suuremman…
Ikävöin heitä, koska tänä vuonna emme pääse Saksaan Koronan takia.
Birger oli niin kiltti ja hyvä mies.
Lopussa Birgerilla oli Alzheimerin tauti ja ennen hänen kuolemaansa hän oli kaksi tai kolme vuotta laitoshoidossa, kun en voinut enää hoitaa häntä kotona. Hän kuoli neljä vuotta sitten, niin minä muutin Lehmusvalkamaan ja tämän vuoden lokakuussa olen asunut jo vuoden verran Kotikunnassa.
Birger teki aina niin, kuin minä halusin. Me tunsimme toisemme jo nuoruudesta asti, siis tosi kauan, ja olimme 60 vuotta naimisissa. Birger oli postissa töissä. Kerran Posti oli järjestänyt telttailuleirin Kakskerrassa. Ja vaikka olin itse vain kuukauden verran Postissa töissä, pääsin mukaan telttailemaan. Siellä tanssitiin ja tehtiin kaikenlaista. Siellä me tutustuimme, telttailemassa, kun olin 26 vuotta.
Aamuisin Birger nousi aina aikaisemmin kuin minä ja laittoi kahvit meille. Mie niin kaipaan niitä aamukahveja.
Tyyneys. Elämä on heitellyt viimeiset vuodet edestakaisin. On ollut ylämäkiä ja alamäkiä, olen iloinnut ja surrut vuoronperään. Toivon elämältä tyyneyttä, rauhaa ja tasaisuutta, edes hetkeksi. Kaipaan sitä tunnetta, kun elämä on mallillaan, tietää mitä on tulossa ja minne olen menossa. Myrskyt on nyt koettu, tyyneyden vuoro on seuraavaksi, onhan?
Maasu
Paloi
Hiipui
Sammui
Helvi Helena on äitini. Minulla on vaan yksi sisko, joka on mua neljä vuotta nuorempi. Ja se on nyt vaan luonnonlaki, että kaipaa äitiä. Isä oli satamatyömies, ja äiti oli ompelija. Hän teki kaikenlaista – kaikki meidän lasten vaatteet. Mitään ei ole ostettu. Kuollessaan äiti oli 98 vuotias, olen voinut olla äidin kanssa niin kauan. Häneltä opin ompelemista, kutomista ja ruoanlaitto.
Me olemme asuneet monissa paikoissa Turussa, ja minä kävin uudessa Martin koulussa, siellä oli ihan uusi keittiö, missä opimme keittiötaidot.
Äiti oli myös oikein hyvä tekemään käsitöitä, hän pystyi tekemään ihan mitä vaan. Hän kutosi sukkia ja teki takkeja. Hän oli töissä Kestilässä ja hänen tekemiä takkeja oli myytävänä.
Minun vanhemmat tekivät paljon töitä eikä meitä paljon hemmoteltu, se oli vaan sellaista elämän arkea.
Puutarhaamme on haudattu yksi Mosse ja yksi Lada. Hankimme ne mieheni kanssa alunperin päähänpistona yhden Venäjän-matkan jälkeen. Kaipasimme jotain epätavallista, jotain muuta kuin mitä kaikilla oli jo. Jotain, mitä voisi hoitaa, puunata ja pitää hyvänä. Rakastimme neukkuautoja, joten päädyimme hankkimaan yhden Mossen ja yhden Ladan.
Moskvich eli suomalaiseen suuhun paremmin taipuva Mosse oli taivaansininen. Uutena sen pinta hohti syvänä sinisenä ja taittui jopa liilaan. Vanhemmiten se haalistui mutta oli kuitenkin aina yhtä kaunis.
Lada – Lada oli ihan peruslada. Vihreä ja pienenkokoinen, Mosseen verrattuna hyvin pieni. Uutena sekin yritti hohtaa kauneuttaan, mutta oli aina hieman huonokuntoinen rääpäle. Se ei koskaan mennyt yhtä kovaa kuin Mosse, kaipasi usein korjausta ja lepoa. Rakastimme sitä paljon. Tyttäremme Aadan synnyttyä Mosse ja Lada eivät olleet enää yhtä suuressa roolissa elämässämme, mutta hoidimme niitä hyvin loppuun asti. Muutettuamme Turusta Auraan Lada oli jo siirtynyt tuonpuoleiseen, mutta vanha ukko Mosse jaksoi palvella vielä vuoden verran. Mietimme joskus leikillämme hankkivamme vielä Volgan, mutta tuntuu, että Mosse ja Lada olivat ainoat sydämissämme. Kaipaamme ja muistelemme Mossea ja Ladaa usein – millaista ääntä ja meteliä ne pitivät, miten niiden pintaa oli ihanaa silittää ja puhua niille – ne kuuntelivat aina. Undulaattimme Mosse ja Lada, kaipuu on kova.
Olen 89 vuotta ja jalat on menneet huonoksi, niin käveleminen on vaikeaa. Haluaisin nähdä lapset, lapsenlapset ja erityisesti pienet lapsenlapsenlapset. Minulla on tyttö Tiina ja poika Matti. Matilla on Annikka-tyttö, hän on kaksikymmenvuotias ja sai juuri tietää, että pääsee syksyllä sairaanhoitajakoulutukseen Turussa. Tiinalla on tytär, jolla on kaksi poikaa ja Iida-tyttö. Ja Iidalla taas on kaksi- ja kolmevuotiaat pojat. Heitä kaipaan tosi paljon. Näin heidät kasvokkain viimeksi ennen Koronan alkua, mutta palmusunnuntaina heidän perhe kävi virpomassa ikkunan takaa.
Minulla on ollut rikas elämä! Olen kotoisin Inkerinmaalta, Hartikaisen kylästä Venjoen pitäjältä. Inkerinmaassa taloamme ympäröivät puutarhat, missä kasvatimme kurkkua, tomaattia, kaalia ja marjoja. Meillä oli myös lehmä ja sika sekä kanoja. Meidän vihannekset, hedelmät, marjat ja munat toimitimme rikkaille Pietarin kaupunkilaisille suoraan heidän keittiöihin.
Suomeen olen tullut 1943, yksitoistavuotiaana. Olin töissä ensin Tampereen lähellä ja vuonna 1954 tulin Turkuun ja tapasin tulevan mieheni.
Turun Osuuskaupassa olin 37 vuotta töissä, vastuussa kuljetuksista varastoista kauppoihin, se oli hyvä työpaikka. Kaikki työmatkat ajoin polkupyörällä tai kävelin ja harrastin myös voimistelua. Jossain vaiheessa voimistelun liikkeet ja käveleminen alkoi tuntua vaikeammalta ja noin 10 vuotta sitten minulla todettiin Parkinsonin tauti. Pystyin kuitenkin liikkumaan ensin kepillä ja nyt rollaattorilla. Siksi minun pitää harrastaa sitä kävelemistä, kun voimistelu jäi kuitenkin jo monta vuotta sitten. Osallistun tuolijumppaan ja liikun paljon ulkonakin. Minun tytär, joka on sosionomi ja myös hyvin urheilullinen, kehottaa minua menemään kaikkeen mukaan, mihin vain pääsen, etten jäisi vain huoneeseeni nukkumaan.
Itse liikkuminen on tosi tärkeä, se on suuri asia, että voi liikkua itse!
Eniten kaipaan perhettäni ja halauksia.
Poikani Juhanin perheen kuuluu hänen Mira-vaimo, joka on englannin-, saksan- ja ruotsinkielen lehtori Raumalla sekä heidän viisitoistavuotias Sampo-poika ja kahdeksantoistavuotias Nea-tytär, joka aloittaa syksyllä viimeisen lukiovuoden. Sampo-pojanpoikani käy meillä kyllä vierailulla, mutta näemme toisiamme vaan ikkunan läpi.
Olen ollut vapaaehtoisena monta vuotta mukana MLL-toiminnassa, lauloin kirkko- ja sekakuoroissa, olin voimistelemassa ja käytiin aina kisaamassa. Muuten olen aina ollut töissä. Myöskin sen jälkeen, kun olin muuttanut Antin kanssa heidän maatilalle, jatkoin työtä pankissa, kun Antti teki töitä maatilalla. Aluksi hänen vanha tätinsä katsoi lasten perään, joskus kesällä auttoivat naapurin tytöt lastenhoidossa.
Olemme olleet 52 vuotta naimisissa, ja täällä Kotikunnaksessa saamme olla yhdessä. Tyttäreni Helena on töissä täällä, joten näemme usein – muttei häntäkään saa halata.
Niin kaipaan myös omia sisaruksiani! Minun veli on jo kuollut, mutta kolme siskoa ovat elossa. Me olemme sellainen halausperhe, kovia halaamaan.
Vuonna 2010 minulle tehtiin pallolaajennus. Se epäonnistui ja aiheutti toispuolihalvauksen, vasemmassa jalassa ei kiertänyt verta ja sen piti myöhemmin amputoida eikä vasen käsi ole toiminut enää normaalisti.
Olen entinen maanviljelijä äidin kotitilalla Eurajoella. Isä, jonka sukujuuret ovat Puolasta, oli vanginvartija. Äitini oli karjantarkkailija ja lähti kotitilalta Huittisiin, kun meni naimisiin. Äiti toimi siellä Satakunnan vankilan navetan johtajana. Isä kuoli vuonna 1944. Kun naisvankila lopetettiin, perhe muuttui 1946 Hämeenlinnaan, missä äitini toimii vanginvartijana, itse kävin siellä ammattikoulun metallipuolella.
Äidin sisko ja vanha veli asuivat tilalla, mutta kutsuivat minut sinne. Minä menin vuodeksi opiskelemaan Loimaan maamieskouluun ja tätini, joka oli myös maanviljelijä, myi mulle myöhemmin tilan. Olin aina puhelias ja mukana metsästysseurassa, teatterikerhoissa, kuoroissa, Lionsissa ja vaikka missä kerhoissa. Olin myös mukana perustamassa maatalousmuseota.
Erään ”Tuntematon potilas” -teatteriesityksen harjoituksissa tapasin Pirkon, Eurajoen Osuuspankin lainaosaston hoitajana.
Menimme naimisiin 1968 ja saimme kaksi lasta, Helenan ja Juhanin. Juhani on geologi Posiva-firmassa ja toimii Olkiluodon loppusijoituspaikalla louhinnan valvojana. Juhani asuu omakotitalossa perheensä kanssa. Ja Helena on Kotikunnaksen projektikoordinaattori. Niin saimmekin asua täällä halvaantumiseni jälkeen. Kotikunnaksessa meillä menee hyvin, on paljon toimintaa ja osallistumme moneen asiaan.
Ennen kun halvaannuin, keräsin puutarhastamme Eurajoella koivunoksia ja osasin tosi hyvin sitoa vihdat, mutta en osaa sitä enää, kun vasen käsi ei enää toimi kuin ennen. Kaipaan saunomista uudella, itsetehdyllä vihdalla. Mutta marjat pystyn edelleenkin poimimaan pyörätuolista käsiin puutarhamme pensaista.
Tämän KaiPuun kietojat toivoivat pitävänsä kaipuun tarinansa itsellään.
Mielestäni on ihanaa nähdä, kun ihmiset välittävät, rakastavat ja kunnioittavat toisiaan.
Nykyään sitä harvoin näkee missään.
Itse olen onnellinen ja kiitollinen siitä, kun saan kokea sitä ja toivoisin kaikille samaa. Rakkautta kaikille.
Kaipaan pientä Aatu-kaniamme. Sitä, kun hyppäsit jo paahtimen kuullessasi sohvalle odottamaan voileivän kantteja. Sitä, kun tulit iltaisin mylläämään peittoa ja rakentamaan sänkyyn pesääsi. Pieniä nappisilmiäsi ja onnenloikkiasi. Minulla on sinua ikävä, oma pieni rusakonpoikaseni.
Minulle tämä koronakevät on ollut erittäin pelottavaa ja ahdistavaa aikaa – on vieläkin. Turvattomuus ja yksinäisyys ovat olleet käsinkosketeltavia. Lähellä ei ole ollut ihmisiä tai ihmistä, joka olisi vaikka vain sanonut: ”Ei hätää, kaikki järjestyy!” Vaikka julkisuudessa toitotettiin, että soita tai ole yhteydessä läheisiisi, en jaksanut sitä tehdä tai ajattelin, että ei kukaan jaksa minua kuitenkaan kuunnella. Niin se jäi. Olisinko kerran soitellut. Kukaan ei minulle päinkään sitten soitellut.
Isääni, joka kuoli jo parikymmentä vuotta sitten, olen erityisesti tänä pelottavana aikana kaivannut! Olen kaivannut hänen turvallisuuttaan, rauhallisuuttaan, huumorintajuaan. Olen tänä aikana usein ”elänyt” noissa aurinkoisissa ja turvallisissa lapsuuden kesäpäivissä, jolloin kaikki oli hyvin.
Nykyään herätessäni tuntuu kuin en olisi levännyt juuri ollenkaan. Ihan kuin en olisi päässyt jonnekin syvän rauhan paikkaan, jossa koko keho rentoutuu ja aivot puhdistuvat päivän aikana kertyneistä ”kuona-aineista”. Muistan yhä, miltä tuntuu herätä kunnon yöunien jälkeen. Muistan kehon raukeuden. Kaipaan tuota syvän unen tilaa joka vuosi enemmän, mitä kauemmaksi muistoissani se jää.
Kaipaan vapautta kulkea sinne minne sydän sanoo, tehdä hulluja matkasuunnitelmia ja toteuttaa ne.
Vapautta koskettaa ja tutustua uusiin ihmisiin, olla pelkäämättä tartuntaa ja ahdistumatta, jos joku seisoo liian lähellä.
Vapaus on ollut aiemmin itsestäänselvyys, ja nykyään vapautta toki on, erilaista tosin.
Lähes vuoden kestäneestä seurusteluajastamme olen valtaosan lusinut armeijassa erossa rakkaastani. Tiedettiin alusta asti intin olevan edessä, mutta asia iski tajuntaan vasta viimeisinä päivinä ennen lähtöä.
Kaipuu oli kova jo palveluksen alkuaikoina, mutta pahin iski vasta kun poikkeusoloista johtuen varusmiesten lomajärjestelyjä muutettiin. Pahimmillaan oltiin ikuisuudelta tuntuvan kuukauden erossa toisistamme. Myös lomat jotka saatiin viettää yhdessä menivät LuiKaUkSeLla silmänräpäyksessä.
Edelleen ollaan kuitenkin yhdessä ja armeijaakaan ei ole enää paljoa edessä :))) Sen jälkeen voimmekin viettää aikaa toistemme seurassa niin paljon kuin ikinä haluamme ❤️
Tipsu kuoli 1998. Löysin hänet sohvalta. Hänen kuolema oli minulle yllätys. Minulla oli vielä paljon opittavaa Tipsulta, enkä ollut valmis. En ollut valmis luopumaan hänestä, mutta ennen kaikkea en ollut valmis elämään ilman häntä. Elämäni muuttui hetkessä, ja siitä asti olen haparoinut yrittäen löytää vastauksia näennäisesti yksinkertaisiin kysymyksiin. Olen oppinut, ettei kukaan muu osaa, tai edes halua vastata niihin. Olen oppinut ymmärtämään, että olen orpo. Tänään olen samanikäinen kuin Tipsu oli kuollessaan. Katsoessani aikuistuvaa tytärtäni, näen Tipsun eleitä, maneereja, joita rakastin ja kaipaan vieläkin. Tyttäreni syntyi 2 vuotta äitini, Tipsun, kuoleman jälkeen.
She is my soulmate, the love of my life. We understand each other just with one look. She thinks the world the same way I do, she thinks things deeper.
Kun kuulin KaiPuusta ensimmäisen kerran, tiesin heti, kenen nimen kirjoittaisin. Nata, rakkine, The Tirehtööri.
Vaikka arki ilman sinua sujuu jo ihan hyvin, kaipaan sinua vieläkin. Kaipaan sitä, kuinka olit aina ovella iloisena vastassa heiluttamassa häntää ja nuohoamassa kauppakassia. Kaipaan sitä, kuinka siivosit keittiön lattiat ruuanlaiton jäljiltä. Kaipaan meidän yhteisiä seikkailuja metsässä. Kaipaan ääntä, jota pidit nukkuessasi.
Tapasin sinut ensimmäisen kerran syksyllä 2010 Tampereella. Siitä hetkestä alkoi meidän yhteinen matka aikuisuuteen.
Meidän matkallemme osui uskomattoman paljon vastoinkäymisiä, vaikeita hetkiä ja kasvun paikkoja. Kaikesta me silti selvittiin. Yhdessä.
Olen äärimmäisen ylpeä, miten oppivainen ja luottavainen sinä olit.
Me opittiin toisiltamme paljon. Sinä opit elämään normaalin kotikoiran tavoin ja sinusta tuli kaikkien epäilyksistä huolimatta kunnon koirakansalainen.
Myös minä opin sinulta paljon. Opin, että elämässä pitää nauttia niistä kaikkein pienimmistä ja arkisimmista asioista. Sinä opetit minut elämään hetkessä.
Olen kiitollinen, että tapasin juuri sinut. Sain viettää kanssasi ihanat yhdeksän vuotta.
Vaikka maailma ympäriltäni olisi kaatunut, sinä olit silti aina siinä.
Lepää rauhassa paras ystäväni. 🖤
Nata 2.8.2009-16.10.2019
Kaikista eniten olen kaivannut mummuani. Mummu asuu Kainuussa kotipaikkakunnallani. Hän täytti tänä poikkeuksellisena aikana 90 vuotta enkä päässyt juhlistamaan häntä. Haluaisin kovasti mennä häntä moikkaamaan, mutten ole uskaltanut enkä tahtonut lähteä matkalle Suomen halki.
On eräs ihminen, joka on aivan erityinen ja jonka kanssa olen rakkaussuhteessa. Hän asuu toisessa maassa ja tänä keväänä tuo maiden välinen raja tuntui erityisesti. Emme voineet tavata kolmeen kuukauteen, joten kaipasin paljon. Tämä oli varmasti voimakkain kaipuuni tässä ajanjaksossa, ja koska hän on myös minulle erityinen, halusin omistaa puun hänelle. En kuitenkaan tahtonut kirjata hänen nimeään suoraan, vaan löytää jonkin runollisemman tavan sanoa se ja keksinkin: Rakas rajan takana.
Sillä viikolla, kun osallistuin teokseen ja kieritin sinistä lankaa kaksi kerää puuni ympärille, oli myös isäni muistopäivä. Hänen kuolemastaan tuli 16 vuotta. Olin silloin aika nuori, kun hän lähti. Kun tuli aika kirjoittaa kaivatun nimi, yhtäkkiä oivalsin, että valitsemani runollisuus voisi viitata myös häneen. Raja voisi olla myös elämän ja kuoleman raja. Puu voisi olla myös hänen, sillä kaipuu on tavallaan aina olemassa, vaikka haalistuneekin vuosien aikana. Tämä monimerkityksellisyys ilahdutti minua valtavasti. Oivallukseni syntyi taiteen äärellä – kiitos siis myös taiteen voimalle!
Tapasimme aina aikaisin aamulla. Usein hyvin pimeinä aamuina. Jo ennen kuin aurinko oli noussut. Erityisesti syksyllä ja talvella. Niinä merkityksellisinä pimeinä aamuina, jolloin elämä olisi ilman tätä voinut tuntua yksinäiseltä, surulliselta, ahdistavaltakin. Usein satoi. Monena aamuna oli pakkasta ja tosi kylmä. Mutta mikään ei estänyt lähtemästä. Ystävän tuttu käden heilautus . Hyvän huomenen halaus. Ja se tunne yhteenkuuluvuudesta. Ne saivat väsyneen kehon liikkeelle ja matkaan. Kello oli vain kuusi. Torimyyjät olivat kyllä puuhissaan, mutta muu kaupunki nukkui.
Me kaksi ohitimme Aurasillan, apteekkimuseon, Myllysillan. Kävely oli rivakkaa. Kerroimme päivän mietteitämme. Haaveitamme. Suunnitelmiamme. Toiveitamme. Surujamme. Pelkojamme. Ystävyyden ihanuudesta keskustelimme. Matka jatkui. Martisillan yli. WAM, teatteri. Mitä uusia näyttelyitä? Oletko nähnyt? Kohti Tuomiokirkkosiltaa. Mikä pyhyys! Kauppiaskadun kulmassa erosimme. Hyvää tätä päivää! Huomiseen! Voi hyvin! Halaus! – Tätä kaipaan!
Lapsuus. Kaipuu ja kaipaus. Sanoinakin jo niin koskettavat. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä useammin tulee mieleeni jotkut hetket lapsuudesta. Tulee ikävä sitä tunnetta, kun kaikki on NIIN HYVIN (lapsen mieli voi olla niin ihanan yksinkertainen). Koko perhe lähdimme sienimetsään. Vanhempani keräävät ja tutkivat sieniä ja me lapset juoksemme ja leikimme. Sitten se odotettu hetki, kun on eväiden vuoro. Äiti on pakannut mukaan herkkuja. Istumme viltillä ja lapsen mieli on huolesta vapaa.
Joskus hetkellisesti tulee kaipuu myös lapsuuden jouluihin – ”pliis Anna minun vielä edes kerran kokea se!”
Vahvasti koen (ja myös aika usein) kaipuuta lapsieni lapsuuteen tai siis siihen aikaan, kun he olivat pieniä lapsia. Välillä ihan fyysisenä koen kaipuun halata ja pitää sylissä pientä Annaa tai Ellaa. Kuulen sieluni korvin millainen on heidän äänensä, kun kutsuvat minua, äitiä.
Nyt tulee se kohta tätä tekstiä missä minua alkaa itkettää….Kaipaan vuosi sitten onnettomuudessa kuollutta isoveljeäni. Hän oli meidän viisilapsisen perheen esikoinen, veljemme Leijonamieli.
Italia Kaipuu Italiaan Adrian meren rannalle. Kaipuu tuntea karhea hiekka jalkojen alla. Kaipuu laiskotella päivän kuumat tunnit ja herätä eloon illalla tulikärpästen jo tanssiessa. Kaipuu tuntea illan lempeä viileys ja hedelmäpuiden tuoksu pyörämatkalla ulkoilmaelokuviin.
Kummitäti Eeva. Kauhea ikävä kummitätiä kun se oli mulle aina niin kiltti, halasi ja kertoi hassuja juttuja. Meillä oli aina niin kivaa. Sit se vaan lähti niin äkkiä enkä enää saanut halata sitä. Mä heilutan sille välillä aina sinne kuun viereen.
Pappa. Mä en oo koskaan nähnyt mun pappaa ja kaipaan sitä. Haluaisin kerran edes nähdä sen.
Äiti. Mun äiti on ollut siitä asti kun synnyin sairas. Reuma oli lapsesta asti, mutta siihen aikaan sen tutkiminen ja toteaminen oli hankalaa. Nivelreuma puhkesi vaikeana, kun mä synnyin. Mun lapsuus oli hyvin erilainen ja hoidin äitiäni 12 vuotiaasta asti. Hän joutui pyörätuoliin ja hiljalleen kaikkea muutakin sairautta löytyi. Hän nukkui pois, kun olin 26 vuotias ja en meinannut millään ymmärtää miksi se ihminen otettiin multa pois. Kuoleman jälkeen vuosi-kaksi oli tosi vaikeita. Muutuin tuolloin ihmisenä todella paljon ja kaipaan häntä ihan joka päivä. Muistot ovat hyvät, mutta kaipaan sitä ihmistä, jolle voi kertoa ilot ja surut… joka oli aina puhelimen päässä auttamassa ja tsemppaamassa. ❤ elämäni nainen joka oli niin sitkeä sairaudestaan huolimatta.
Lemmikit. Meillä on ollut paljon lemmikkejä, kun olen ollut pieni. Niitä kaikkia kaipaan kovasti, mutta onneksi on hyvät muistot.
Ystäviä. Kaipaan ystäviä, illanviettoja, tunnetta kuulua johonkin.
